● Desimaalien lisääminen lakiin ei paranna vanhustenhuoltoa

BLOG by Aino Närkki
Kirjoittaja on Riihimäen Sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (Kokoomus Riihimäki)

Kiireellä ja vaalilupaukset edellä valmisteltu hoitajamitoitusta koskeva lainsäädäntö astuu voimaan 1.10.2020. Tästä lähtien vähimmäismitoitus on 0,5 ja hoitajien ns. välillisen ja välittömän työ on eroteltava. 2021 alusta alusta mitoitus nousee 0,55:een ja vuoden 2022 alusta 0,6:een. Ministeri Kiurun lupausten mukainen 0,7 on tulossa seuraavalla hallituskaudella 2023.

Jatkossa samalla rahalla tuotetaan palveluita suhteellisesti pienemmälle joukolle. Tämä siitä huolimatta, että erityisesti yli 85 -vuotiaiden lukumäärä on voimakkaassa kasvussa. Niukan työvoimaresurssin käytön tehokkuus laskee ja työtunnin hinta yhteiskunnalle nousee roimasti. Tehostetun hoivan nykyisen keskimääräisen 0,6:n mitoituksen nosto 0,7:ään merkitsee kustannusten nousua noin 20 %:lla.

Tehostettu asumispalvelu tarkoittaa yhteisökotia, jonne siirrytään sitten kun toimintakyky ei enää riitä kotihoidonkaan turvin. Palvelutalo ei ole terveydenhuollon yksikkö, eikä asiakkaat ole potilaita. Kyseessä on iäkkään henkilön viimeisten elinkuukausien hoiva. Siinä elämän ajanjaksossa tärkeintä on omaisten ja läheisten läsnäolo, turvallisuus ja arjen sujuvuus.

Voimaan astuvan lain lähestymistapa on ainutlaatuinen ainakin Euroopan mittapuissa. Säädös lähtee työvoiman käytöstä, ei asiakkaan tarpeista. Voidaan kysyä, miten vanhuksen hyvää arkea edesauttaa se, että hoitajien työ pirstaloituu keinotekoisesti välilliseen ja välittömään työhön?

Vanhuspalveluihin suuntauneen lähihoitajan koulutus on laaja-alainen ja se sisältää joka tapauksessa valmentautumista kokonaisvaltaiseen hoivaan. Työn periaatteet ovat samat, olipa kyse kotihoidosta tai ympärivuorokautisesta asumispalvelusta. Avun tarvetta ei määrittele se, missä asiakas sattuu asumaan. Pahimmillaan lakiuudistus johtaa siihen, että tehostetun asumispalvelun hoitajat ryhtyvät kellottamaan arjen työtään vaikkapa lääkkeiden jaon ja hygieniasta huolehtimisen välillä, vaikka kaikki hoivakodissa tehtävä työ on välttämätöntä asiakkaan näkökulmasta. Asiakkaan tulevia tarpeita on vaikea kirjata työnkuviin vaihtelevissa työvuoroissa ja asiakkaiden nopeastikin muuttuvan kunnon mukaan. Lopputulemana saattaa olla jopa vanhuksen itsemääräämisoikeuden ja omaehtoisen elämän kaventuminen.

Koska tehostetun asumispalvelun mitoituksessa on kyse lakisääteisestä vaatimuksesta, on kunnan sijoitettava hoitajat ensisijaisesti siten, että lain vaatimus täyttyy. Esimerkiksi kotihoidon puutteet jäävät automaattisesti kakkoseksi samoin kuin muut palvelut. Mielestäni tämä on eettisesti kestämätöntä politiikkaa.

Suomen vanhuspalveluiden tila on pääosin hyvä ja se on kehittynyt myönteiseen suuntaan koko vanhuspalvelualain (2012) olemassaolon ajan (lähde: THL vanhuspalveluiden tila selvitykset). Tämän hetken  ongelma on se, että uudistuksia yritetään toteuttaa yksittäisinä irtiottoina ja kiireellä ilman, että kokonaisuudistuksesta olisi sovittu tai että sitä olisi edes pohdittu. Mitoituslainsäädännön valmistelun kanssa yhtä aikaa vireillä ollut ikääntyneiden palveluiden laatusuositus tullaan antamaan lähiviikkoina. Kotihoidon uudistaminen on jätetty epämääräisesti osaksi tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus -ohjelmaa ja erillistä rahoitusta todellisessa ahdingossa ja työvoiman puutteessa olevan kotihoidon kehittämiseksi ei ole osoitettu.

Mitoituslainsäädäntöä tärkeämpää olisi toteuttaa kuukauden hoivatakuu, jotta ihmiset ylipäätään saavat palveluita ajallaan. Toisekseen tarvitsemme panostuksia vanhuspalvelualan houkuttelevuuden lisäämiseen ja uusien hoitajien kouluttamiseen, jotta hoitajia olisi edes jossain määrin riittävästi tarjolla. 

Aino Närkki
sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (Kokoomus), Riihimäki